KIRJAILIJAT KERTOVAT TEOKSENSA SYNNYSTÄ

Tiina Heinänen, Pelkosenniemi:

”Kirjoita itse!” Nämä kannustavat sanat lausui isäni. Hän oli lopen kyllästynyt jatkuviin pyyntöihini kirjoittaa oman sukunsa ja perheensä tarina. Otin isäni sanat vakavasti ja lähestyin hänen sisaruksiaan kirjeellä, jossa kerroin halustani haastatella heitä vanhoista asioista ja ajoista. Sain myönteiset vastaukset, paitsi että nauhuria ei haluttu käytettävän. Niinpä tein toivioretkeni kynän ja paperin kanssa. Käsi puuduksissa kirjoitin, kyselin ja kirjoitin. Matka oli vauhdikas ja tuotti tulosta.

Materiaalin käsittely vie aikaa ja sitä varten piti ottaa vasiten lomaa. Kesti aikansa, että palat loksahtivat kohdalleen, haastateltavat olivat erimielisiä asioista: ”Ei se noin ollut.” ”Se oli kyllä näin.” Kirjeet kulkivat ja puhelimet soivat. Lopulta kokonaisuus alkoi hahmottua. Kun sitten teksti oli kasassa, olin pettynyt. Niin paljon vaivaa ja niin vähän lopullista tekstiä. Miksi en ollut tehnyt haastatteluita vuosia aiemmin, kun asiat olisivat olleet paremmassa muistissa tai jo isovanhempien aikana. Miksi, miksi?

Olin sirotellut valokuvia tekstin väritykseksi ja lisäsin vielä joukkoon kymmenkunta uutta kuvaa. Onneksi ammattitaitoinen Kuvitar teki mahdottoman mahdolliseksi. Lyhyestä virsi kaunis – sanotaan. Lyhyestä tekstistä kuvineen Kuvitar taikoi kauniin lopputuloksen, joka on ihan oikea kirja. Erikoiselle taidepaperille painettuna se on kuin koru. Parin vuoden työ ei siis mennyt suinkaan hukkaan. Erään perheen elämänkaari tuli ikuistettua itseä ja tulevia polvia varten.

 

Marko From, Turku:

Hiljaisten polkujen varrella proosateos syntyi yllättävän vaivattomasti siihen nähden, miten henkilökohtaisista ja kipeistä asioista päädyin siinä kertomaan. Olin vuosia ollut tilanteessa, jossa sisälläni oli paine kasvanut kasvamistaan. Koin suurta ristiriitaa sen välillä, mitä oikeasti olin ja mitä sisälläni tunsin ja toisaalta mitä sitten taas maailmalle viestitin olevani ja mitä tuntevani. Olin ollut ainakin kaksikymmentä vuotta hyvin ahdistunut ihminen. Suurin osa ahdistuksestani liittyi siihen, että minulla oli syntymästä saakka ollut tarvetta miellyttää kaikkia niin paljon kuin suinkin. Enemmän kuin mitään tahdoin olla rakastettu. Ja jotta olisin voinut olla hyväksytty ja rakastettu, minun täytyi jättää paljon sanomatta ja ilmaisematta ympäristölleni – siltä minusta oli aina tuntunut.

Ensimmäinen yritykseni sisäisten muurien ja patoutumien murtamiseen tapahtui vuonna 2004, kun julkaisin romaanin Jarkko Päkäjoen nuoruusvuodet (Pilot-kustannus). Kirja onnistui melko hyvin ja sai hyvää palautetta vähän sieltä ja täältä, mutta aivan tyytyväinen en itse ollut lopputulokseen. Mielestäni olin sittenkin jättänyt paljon sanomatta – tai sitten ainakin sanonut liiaksi asioita fiktiivisten hahmojen kautta. Hyvää teoksessa oli kuitenkin se, että sain ison osan sisälläni kiehuneesta raivosta purettua ja teoksen teemat liikkuivat niissä asioissa joissa pitikin: seksuaalisuudessa, päihdeongelmissa, mielenterveyskuntoutujien asioissa, syrjäytyneissä marginaali-ihmisissä jne.

Suurimmista paineista päästyäni halusin kirjoittaa kirjan, jossa etäännyttämistä olisi vähemmän. Tahdoin olla kirjassa itse voimakkaasti läsnä ja kertoa jotakin siitä, mitä  m i n u l l e  oli tapahtunut. Näin alkoi syntyä Hiljaisten polkujen varrella. Kirjoitinpa sitten runoja, pakinoita, novelleja tai päiväkirjaa päädyin aina pohtimaan samoja teemoja: ihmisen seksuaalisuutta, kestämistä ja jaksamista nyky-yhteiskunnassa, sitä miksi toisilla on asiat hyvin ja toisilla taas ei lainkaan hyvin. Miksi jotkut juovat, käyttävät huumeita, menettävät omaisuutensa, ihmissuhteensa ja lopulta järkensä?

Kun sitten otin yhteyttä Kuvittareen, asiat saivat nopeasti tuulta purjeisiinsa. En liioittele sanoessani, että meillä synkkasi heti ensimmäisestä puhelusta lähtien. Tiiviin sähköpostien vaihdon myötä kävi nopeasti selväksi, että kustannustoimittaja oli oivaltanut teokseni perimmäisen substanssin tismalleen oikein ja myös ymmärtänyt, miksi kirjoitan asioista kuten kirjoitan. Olin hyvin otettu siitä ennakkoluulottomuudesta, jolla teokseeni kustantamossa suhtauduttiin. Aihealueet joilla liikun eivät ole helppoja eivätkä itsestäänselviä. Kirjojani ei ole tarkoitettu ahtaasti tai rajoittuneesti elämää tarkasteleville, niiden lukeminen ja ymmärtäminen vaatii suurta sydäntä ja avointa vastaanottavaista mieltä – molempia koin löytäneeni Kuvittaresta.

Kirjaa hiottiin tiiviisti yhdessä joidenkin viikkojen ajan. Puolin ja toisin kyseltiin, onko hyvä näin vai laitetaanko näin tai noin. Sain olla jokaisessa vaiheessa koko ajan mukana. Suurta iloa koin kirjan kannen nähtyäni. Kuvittaressa oli oivallettu hyvin se tunnelma, jota teksteilläni halusin viestittää, ja se näkyi kanteen tulleessa metsämaisemassa, polussa jota orava tarkkailee. Kansi toi esille samaa kuin itse kirjakin. Seesteistä rauhaa kaiken eletyn jälkeenkin. Suurin iloni olikin päivä, jona sain valmiin kirjan käteeni. Tunnetta on turha yrittää kuvata. Kaikki sanat olisivat liian vähäpätöisiä kuvaamaan tilanteen juhlallisuutta ja herkkyyttä. Itku siinä tuli. Vihdoinkin ollaan tultu tähän. Kirja on valmis. Ja matkalla markkinoille. Koko Suomeen!

Odotin jännittyneenä seuraavat viikot, millaisen vastaanoton kirja tulee saamaan. Syrjäytyneiden puheenvuoroille oli sosiaalinen tilaus – niin itse ainakin koin. Olin varma että ihmiset olivat valmiit kuulemaan niidenkin ääntä, jotka yleensä eivät pääse sanaansa julkisesti sanomaan. Olin tismalleen oikeassa. Hiljaisten polkujen varrella sai loistoarvostelut sekä Lukukeskuksen Kiiltomadossa että Turun Sanomissa. Päätalo-instituutin Möllärimestarikilpailussa teos sijoittui hienosti 2. sijalle. Ympäri Suomen alkoi tulla sähköposteja. Kirja ylitti kaikki sosiaaliset rajat. Sain viestejä niin nuorilta, vanhoilta, miehiltä kuin naisiltakin. Minuun ottivat yhteyttä niin toiset syrjäytyneet, mielenterveyskuntoutujat kuin lääkärit, kirjailijat ja tavalliset duunaritkin. Kirja oli koskettanut monia, ja kirjan rakennetta kiiteltiin siinä missä sisältöäkin. Olin kirjoittanut teoksen, jota selvästikin oli kaivattu. Itse asiassa olin kirjoittanut kirjan, joka oli Hätähuuto. Kuulkaa meitäkin! Pienillä Ihmisilläkin, sorretuilla, erilaisilla, sairailla, päihdeongelmaisilla, köyhillä, mielenterveyskuntoutujilla on oikeutensa. Kuunnelkaa! Mekin olemme olemassa ja meilläkin on jokin panos annettavana tälle Suomi-nimiselle 2000-luvun tehoyhteiskunnalle, jossa ei enää muulle tunnu olevan tilaa kuin tehokkuudelle, tuottavuudelle, terveille, kauniille ja rikkaille.

 

Jukka Pakkanen, Miehikkälä:

Kirjani syntyminen oli vaikeaa aluksi, ensinnäkin jo sen takia, että kielioppi ei ollut tahtonut mennä koulussa päähän ja oikeinkirjoitus tuotti vaikeuksia. Kyläkirjan piti myös alun perin olla laajempi. Tarkoitus oli haastatella vanhempia kylän asukkaita, mutta asia siirtyi ja siirtyi. Niinhän siinä sitten kävi, että moni sellainen nukkui pois, jolla olisi olut muistikuvia kylän elämästä. Ajatus oli, että meitä olisi ollut useampi jututtamassa ihmisiä. Mutta sekin kariutui työkiireitten takia, ja niin koko juttu jäi sitten minun varaani. Onneksi minulla oli jo aikaisemmin kerättynä jonkin verran tietoa erilaisista seminaareista, joissa käsiteltiin tämän rajaseudun asioita. Niistä sekä kyläläisten jututtamisesta sain aineistoa jonkin verran kasaan.

Vaikeuksia ilmeni, kun haastateltava näki nauhurin. Silloin puheet hiljenivät, vaikka oli ennakkoon tiedossa, että jutut nauhoitetaan ja niitä käytän vain minä kirjanteossa, sen jälkeen nauhat jäävät arkistoon tai jos haastateltava niin haluaa, ne tuhotaan. Niin tuli lopulta tenkkapoo eteen: mitä teen jo kirjatun materiaalin kanssa, jätänkö kaiken silleen vai monistanko ja jaan joillekin luettavaksi? Mutta silloinkin olisi pitänyt osata kirjoittaa ne pisteet ja pilkut paikalleen.

Lähetettyäni sitten käsikirjoitukseni Kuvittaren arvioitavaksi, sain sieltä opastusta kaikessa mahdollisessa, niin tekstin tekstin hiomisessa mielenkiintoiseksi kuin valokuvienkin kanssa. Mukana oli hyvin vanhoja kuvia, joista jotkut olivat repeytyneet, toisista oli kulmat pois tai ne olivat niin tummia, että henkilöt olivat kuin haamuja mustassa kuvassa. Tässäkin asiassa Kuvitar tuli apuun, ja nyt kirjan korjatuista kuvista tunnistaa henkilöt. Kuvittarelta tullut kannustus auttoi uskomaan, että kyllä kirja vielä joskus valmistuu. Ja valmistuihan se.

Painosmäärä oli aluksi hyvin pieni minun vastusteluni takia, luulin ettei kirjaa kukaan ota luettavaksi. Mutta toisin kävi: kirja herätti heti mielenkiintoa. Tuntui mukavalta, kun ihmiset tulivat juttelemaan ja kertomaan, että kirja on hyvin tehty. Eräskin sanoi: "Minä en ole sieltä kylältä, mutta kiitos kirjasta." Vieläkin, yli vuosi teoksen ilmestymisestä, tulee silloin tällöin ihmisiä juttelemaan ja onnittelemaan kirjasta, sanomaan että minäkin tunsin sen ja sen henkilön tai minun isäni on mainittu siinä kirjassa ja että hyvin on kirja tehty. Joten kustantajalle kuuluu suuri kiitos kirjan menestyksestä.

 

Hilkka Mattila, Luumäki:

Jokainen kirjoittelija uneksii tekevänsä jossain elämänsä vaiheessa oman kirjan. Niin minäkin. Tapa, jolla säräkirja toteutti toiveeni, yllätti minut täysin.

Kirjoittelin aina jotain pientä; onnittelurunoja, pakinoita työpaikkalehtiin yms. Kävin kirjoittajakursseilla. Elin ”sitkun” ja ”mutkun” elämää. Kun virkamieselämäni loppui, tuli tilaa ja aikaa kirjoittamiselle. Menin opiskelemaan Luovaa kirjoittamista: novellia, lyriikkaa ja draamaa. Tietokirjoittamisesta en ollut innostunut. Opettajan ehdotuksesta otin aiheekseni eteläkarjalaisen perinneruuan, Lemin särän. Toki olin käynyt sitä aiemmin syömässä useita kertoja. Vasta kun seurasin idyllisessä museotuvassa ruuan valmistusprosessia, aihe rupesi kiinnostamaan toden teolla. Lemin särästä oli kirjoitettu paljon lehdissä, koska se oli valittu yhdeksi Suomen seitsemästä ihmeestä. Varsinaista omaa kirjaa siitä ei ollut olemassa. Ystävällisiä lemiläisiä oli helppo haastatella. Siinä vaiheessa korostin kaikille, että kysymys on opiskelutyöstä.

Opettaja kannusti jatkamaan, mutta työ jäi pöytälaatikkoon. Kokosimme kirjoittajapiirin kanssa antologian. Jo sen tekeminen oli ”iso juttu”. Tajusin, miten vähän tiedän kirjan tekemisestä. Kaivoin säräkirja-aineiston esille. Tein uuden haastattelukierroksen. Neuvottelin kunnan edustajan kanssa. Hain kuluja varten apurahaa. Kiertelin kirjastoja. Kävin museoissa. Soittelin perinneasiantuntijoille. Etsin Internetin avulla tietoja. Tutustuin muihin ”Suomen ihmeisiin”. Lemiltä lähtöisin oleva ystävättäreni auttoi minua monin tavoin. Lemin martat valmistivat perinneruuat varta vasten kirjakuvauksia varten. Kokenut toimittaja suostui valokuvaamaan ne. Lemiläinen sananlasku ”Vähä tieto paisuttaa, mutta suur tieto tekkee nöyräks” tuli todeksi monella tapaa.

Tarvittiin vielä Kuvitar, jotta ”kirjaunelma” toteutui. Sanotaan, että matka konseptista kirjaan kuljetaan polvillaan. Kokenut kustannustoimittaja ja hänen tiiminsä osasivat yhdistää ”hajanaiset mietteeni” valokuvien kanssa ja tehdä ”oikean” kirjan. Meillä oli tiivis ja monivaiheinen työrupeama. Tietokirjan tekeminen vaatii paljon tiedon varmistamista. Säräkirjan tekeminen oli kuitenkin opettavaista ja hauskaa.

Kirja ylitti eteläkarjalaisen median uutiskynnyksen. Antologiakokemusten jälkeen en ollut siihen varautunut. Seudun ihmiset ottivat kirjan hyvin vastaan. Myönteisestä julkisuudesta huolimatta kävin kustannustoimittajan kanssa itsekriittisiä sähköpostikeskusteluja. ”Saattohoito” oli tarpeen.

Säräkirja on minulle rakas ”juhannuslapsi”. Sen tekeminen oli hieno tapa tutustua Lemin kuntaan, kuntalaisiin ja eteläkarjalaisiin perinteisiin. Olen kesän aikana näytellyt säräkirjalle hiukkasen ”maailmaa”. Olemme käyneet yhdessä Lemin, Savitaipaleen ja Miehikkälän kesätoreilla, Anjalankoskella Vonteenin Valssissa ja Turun Kirjamessuilla. Se oli mukanani Viipurissa.

Kirjan ”herkullisen” näköinen kansi pysäyttää Lemillä ja säräaterialla käyneet henkilöt, ja olen saanut keskustella monen mukavan ihmisen kanssa Etelä-Karjalasta, perinneruuista ja perinteistä.